Louna-Jukola - Ei kai sitä suunnistamiseen kompassia tarvita

Osallistuin viime viikonloppuna Paimiossa järjestettyyn Louna-Jukolaan Suomen johtavan metallimusiikkiin keskittyvän suunnistusseuran Rässi-Rastin riveissä. Joukkueemme osallistui viidettä kertaa Jukolan viestiin, Paimiossa olimme toista kertaa mukana kahdella joukkueella. Aikaisempien vuosien näytöt ankkuriosuudella olivat nähtävästi riittävät, ja ykkösjoukkueen ankkuriosuus annettiin minun hoidettavaksi. 

Joukkueemme tavoite on ensimmäisestä osallistumiskerrasta asti ollut  pääseminen tuhannen parhaan joukkoon. Viime vuonna oli jo lähellä, ja tänä vuonna ykköjoukkueemme lähti matkaan numerolla 1016. Viime vuoden Jukola jäi minulta väliin, ja osa joukkuetovereista hieman spekuloikin, josko minun osallistuminen ankkuriosuudelle olisi nostanut joukkueemme sijoitusta tarvittavat 17 sijaa. Joukkuetovereiden odotusten lisäksi paineita menestymiseen toi myö se, että edellisessä Jukolassani Jämsässä olin onnistunut tekemään nappisuorituksen. Pystyisinkö samaan uudestaan? Ainakin joukkueemme muut jäsenet olivat selkeästi sitä mieltä.

Edellytykset hyvälle suoritukselle olivat olemassa. Kevään pitkän isyysvapaan aikana olin ehtinyt käymään lenkillä enemmän kuin oikeastaan ikinä aikaisemmin. Vetotreenit juoksukärryjen kanssa ja kovavauhtiset lenkit olivat purreet, Pyynikkijuoksussa tein oman ennätykseni kympillä (aika 41:48), työkavereiden kanssa juostussa cooperissa sain pitkästä aikaa ennätystäni hieman parannettua (3300metriä). Suunnistamaan ehdin kevään aikana kolmesti, mutta suunnistus tuntui sujuvan kerta kerralta paremmin. Jotenkin kartan lukeminen vain tuntui edellisiä vuosia helpommalta. Mutta kuten elämässä, myöskään suunnistuksessa mikään ei ole varmaa. Tapoja sössiä oma osa joukkueen suorituksesta on lukuisia. Jukolaa edeltävät päivät menivätkin kohtalaisesti jännittäessä.

Onnistuneen suorituksen pohja on aina hyvä lepo ja riittävä ravinto. Minulla kumpikaan näistä ei yleensä ole Jukolassa toteutunut, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Lauantaina hoidin tankkauksen rippijuhlissa kakulla, kekseillä ja liiallisella kahvinjuonnilla, matkalla täydennystä roskaruoalla. Paimiossa olimme parkkipaikalla vasta hieman ennen kahdeksaa illalla, ja meidän autokuntamme saikin taivaltaa pikamarssia telttapaikalle joukkueenjohtajan käskynjakoon. Sen verran olin intoa pullollaan, että melkein halusin pistää juoksuksi selässä keikkuvasta rinkasta huolimatta. Suorituksen kannalta varmasti oli viisasta tyytyä vauhdikkaaseen kävelyyn, sillä matkaa parkkipaikalta teltalle kertyi useampi kilometri.

Teltalla tuttujen joukkuetovereiden tervehtimistä ja molemminpuolisia esittäytymisiä uusien tuttavuuksien kanssa. Seuraavaksi kuuntelimme joukkueemme tunnuskapaleen "Trash Cross Triumph" ja kuuntelimme, kun joukkueenjohtaja linjasi tavoitteet. Suorituksista keskustellessa painotettiin, että tärkeintä on leimata kaikki oikeat rastit oikeassa järjestyksessä, ja ettei keneltäkään odoteta sankaritekoja. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen lisättiin:"Paitsi Väinöltä." Taisinkin jo mainita, että paineet menestymiseen olivat suuret.

Ilta meni lähtöä katsoessa ja kilpailukeskuksessa pyöriessä. Avausosuutemme olivat lähteneet mukavasti liikkeelle. Kävellessä huomasin, että uudet maiharini hiersivät molempiin jalkoihin muutaman pienen rakon. Onneksi olin ottanut rakkolaastarin mukaan. Nukkumaan Jukolassa on aina yhtä vaikea tajuta mennä ajoissa. Tiesin, että oma osuuteni tulee olemaan aamun uusintalähdössä, joten teoriassa olisi ollut hyvät mahdollisuudet kohtuullisiin yöuniin. Liian kova makuualusta, liian kylmä makuupussi ja meluisa teltta johtivat siihen, että nukuttua sain sekä vähän että huonosti. Aamuyöstä mielialaa masensi entisestää teltan kattoon reippaasti ropiseva sade. Metsässä vesisade ei niinkään haittaisi, mutta valmistautuminen menee heti hankalammaksi, kun sen tekee sateessa.

Ylös noin pari tuntia ennen lähtöä. Aamutoimet ja kamat valmiiksi, kohti kisakeskusta ja aamiaista. Aamupuuro ei meinannut maistua. mutta söin sen puoliväkisin, koska tiesin energian tulevan tarpeeseen. Hetki istumista ruoan jälkeen, ja sitten emit-rekisteröintiin ja lämmittelemään. Juokseminen tuntuu huonosta unesta, jalkojen hiertymistä ja kevyehköstä syömisestä huolimatta aika hyvältä. Sade alkaa olla aika vaimeata, mutta sää on sen verran viileä, että päätän suunnitellusta poiketen jättää t-paidan alle pitkähihaisen. Kartoilla odotellessa perinteistä hermostunutta jutustelua naapureiden kanssa.

Lähtönumeromme suhteen oli käynyt hyvä tuuri. Numero 1000 oli karttatelineiden radan puolisessa päässä, joten meidän numerollamme 1016 pääsin lähtemään melkein eturivistä radalle. Koska jaksan paremmin juosta kuin osaan suunnistaa, taktiikkani oli sama kuin Jämsässä pari vuotta sitten. Alun viitoitus mahdollisimman lujaa, jotta pääsen parempien letkojen mukaan. Eturivin paikan johdosta ei tarvinnut käyttää energiaa hitaampien ohitteluun. Tarkoituksena oli myös välttää viitoituksen kapeampien kohtien ruuhkautuminen pääsemällä k-pisteelle ennen ruuhkaa.

Kartta käteen telineestä ohjeiden mukaisesti hetki ennen lähtöä. Käsky "Go" kaiuttimista ja liikkeelle. En selkeästikään ollut ainoa, joka pyrki lähtemään vauhdilla liikkeelle. Yritin sovittaa vauhtia riittävän lujaksi, mutta lähelläkään kärkeä en yrittänytkään pysyä. Viitoituksen puolessa välissä kartta auki ja valmiiksi suunta k-pisteeltä ensimmäiselle rastille. Oikea letka ja ura löytyi helposti, vauhti oli omalle tasolle sopiva, joten hyvällä fiiliksellä pääsin laskettelemaan kohti ensimmäistä leimausta. Rastivälin sijoitus 152/749, joten voinee sanoa suunnitelman onnistuneen.

Toiselle rastille mennessä tuli vähän haparoitua. Kaksi Jukolalle ja yhteislähdölle ominaista seikkaa tuli heti alussa selväksi. Jos haluan pysyä kovempivauhtisissa letkoissa mukana, minun kartanlukutaitoni ei riitä kovin tarkkaa kartanlukuun. En yksinkertaisesti ehdi kunnolla lukea karttaa. Toisaalta jos oma kompassi näyttää hieman eri suuntaa, kuin mihin ura ja muut suunnistajat menevät, ei ole mitenkään kovin helppoa noudattaa omaa suunnitelmaansa. Toisella rastivälillä olin ajatellut mennä suoraan, mutta päädyin juoksemaan pätkän tietä pitkin ja sen jälkeen vielä lievästi pummaamaan ennen rastia.

Olisihan tuon välin voinut suorempaankin mennä.

Ensimmäinen juomapiste oli kolmannen rastin jälkeen. Suurin osa kilpailijoista jätti tarjoilut sikseen, mikä on tietty ymmärrettävää, kun juoksemista oli takana vasta viitisentoista minuuttia. Päätin itse vähän rauhoittaa tilannetta ja vetää ensimmäisen geelin jo tässä kohtaa, koska tankkaus tuntui jääneen vähän heikoksi. Pikatankkauksen jälkeen letkan perään 1,6 km:n rastiväliä matkaamaan. Ensimmäisen rastivälille sattuvan ojan kohdalla taittelin karttaa uudestaan ja siinä hötäkässä jotenkin kuvittelin ylittäneeni jo myöhemmin välillä vastaantulevan toisen ojan. Tästä seurasi tietenkin se, että maasto kartalla vastasi aika huonosti ympäröivää todellisuutta. Letkasta silloin tällöin kuuluvien rastikoodihuutojen perusteella kuitenkin tiesin olevani oikeassa porukassa, joten yritin pärjätä tilanteen kanssa. Toiselle ojalle tultaessa olin jo niin sekaisin, että kysyin toiselta suunnistajalta, missä me oikein olemme. Sain kuulla sijaintimme ja tajusin hukanneeni paikan karttaa taitellessani. Kiitin kohteliaasti avusta ja jatkoin matkaa.

Suorituksen suurin pummi tuli viidettä rastia hakiessa. Edelliseltä rastilta lähtiessä tuli valittua väärä letka, lopputuloksena päätyminen väärälle rastille ja täydellinen putoaminen kartalta. Matkalla tuntui, että maasto ei vastaa sitä, missä kartalla kuvittelin olevani, mutta kun letkassa joku toinen huuteli olevansa samalle rastille menossa, en malttanut pysähtyä karttaa lukemaan. Rastilla sitten toisen eksyneen kanssa kysyimme sijaintia kartalta muilta kilpailijoilta. Muutama juoksi ohi ehkä hieman kyselyistämme jopa ärsyyntyneinä, yhteistyö ja kyseleminen on tietenkin suunnistuskilpailuissa kiellettyä. Jukolassa yhteistyö on kuitenkin enemmänkin normi kuin poikkeus, varsinkin kun mennään kauemmaksi kärkijoukkueista. Toisaalta ei myöskään ole ennen kuulumatonta, että kärjessäkin turvaudutaan muiden apuun, esimerkkinä vaikka SP Fincke ja Valio-Jukola. Aika pian onneksi ystävällinen henkilö näytti kartastaan paikan ja lähdimme kohti oikeaa rastia.

Vikaan meni alusta asti.

Seuraavat muutamat rastivälit menevät ihan mukavasti perinteiseen jukolatyyliin, rastilta lähtiessä suunnan avulla valitaan oikea letka ja ura, letkan perässä enemmän tai vähemmän suoraan lipulle ja sama uudestaan. Rastille 13 mennessä homma meni sitten jännäksi. Kaaduin ja noustessani ylös huomasin peukkukompassistani puuttuvan rasian. Palasin muutaman askeleen verran taaksepäin ja hetken etsimisen jälkeen kompassirasia löytyi ehjänä ja pääsin jatkamaan matkaa. Tavallisesti olen suunnistanut ihan perinteisesti suunnan kompassilla ottaen, mutta nyt täytyikin tyytyä siihen, että kompassin avulla saa pidettyä kartan oikein päin kädessä. Rasti 13 ja 14 löytyivät ongelmitta, mutta aika orvolta tuntui mennä ilman ehjää kompassia.

Rastia 15 lähestyessä kuulin äänen takaani letkassa kysyvän, että Väinökö se siellä menee. Vilkaisu taakse, perässä juoksi Tampereelta tuttu RC Eemelin Keem, joska kanssa olemme aikaisemminkin jukolamaastossa tavanneet. Koko loppumatkalla meillä sattuikin olemaan samat hajonnat, ja hajonneen kompassin takia peesailin aika estottomasti. Omista rastiväliajoista huomaa, että kompassin hajoamisen jälkeen ei enää kovin hitaita välejä suorituksessa ollut. Lampirastin jälkeiseltä juomapisteeltä lähtemisen jälkeen tapahtui hetkellinen kartaltaputoaminen, mutta sain suhteellisen nopeasti paikannettua kohdan kartalta ja rasti löytyi. Jollain rastilla, olisikohan ollut 23, emitistäni irtosi teippikiinnityksestä huolimatta tarkastusliuska. En ehtinyt sitä jäädä suremaan tai uudelleen kiinnittämään, vauhti oli sen varran reipas. Ei auttanut kuin toivoa, että maalissa ei tulisi ongelmia.

Viimeisellä rastivälillä ennen maalisuoraa sai vielä melkoisessa mudassa juosta. Tien ylityksen jälkeisen ojan huomasin hieman leveäksi, mutta ei auttanut kuin yrittää hypätä yli. Vastarannalla jalka upposi polvea myöten mutaan, mutta hyvin siitä pääsi jatkamaan. Ihan kunniallisen loppukirin sain vedettyä, vaikka suuren osan matkasta olin tullut kuntoni ylärajoilla. Kello pysähtyi aikaan 1.52.29, ja tuolla ajalla irtosi sija 411. Emittarkistuksessa kaikki on ok, ja on helppoa hymyillä. Suoritus on juuri sellainen sankariteko, jota joukkueeni odottikin. Olen tullut sen verran vauhdilla maaliin, että joukkuetoverit eivät ole ehtineet tulla vastaan.

Less is more, sanoi rässirastilainen, joka kompassinsa hajoitti.

Joukkueemme lopullinen sijoitus on 824. Tavoite täyttyi kirkkaasti ja paineet seuraavia vuosia varten kasvavat. Ankkuriosuus lienee tulevaisuudessakin minulle varattu, juoksukunnon ja reippaan riskinoton yhdistelmä sopii hyvin yhteislähtöön, missä tulee joukkueemme ankkuriosuuden juoksija olemaan näillä näkymin hamaan tulevaisuuteen. Tästä on hyvä jatkaa. Trash Cross Triumph!

Vauvoja, itkua ja huonoa dataa

Kuvan vauva on tyytyväinen
unikoulun suorittanut.

On yleisesti tunnustettu totuus, että missään ei kohtaa niin verisiä nettikeskusteluja kuin pienten lasten kasvatuksesta ja hoidosta puhuttaessa. Olen pohtinut ilmiötä jonkin aikaa, ja tänään törmäsin Facebookissa kommettiketjuun, joka sai tarttumaan näppäimistöön.

Mistä siis on kyse? Noora Shingler kirjoitti Kemikaalicocktail-blogissaan 10.6. omakohtaiseen kokemukseen perustuvan tekstin vauvan unikoulun pitämisestä. Törmäsin tekstin Facebook-jakoon omassa uutisvirrassani, ja koska aihe oli jonkin verran itselle tuttu, osasin epäillä jutun kommentoinnin olevan kiihkeätä. Muutaman kommentin lukeminen varmisti epäilyni. Keskustelussa on karkeasti ottaen kaksi puolta, unikoulun intohimoiset vastustajat ja ne, jotka puolustavat unikoulua yhtenä mahdollisena tapana parantaa pienten lasten vanhempien unta. 

Kommenteissa nousee esille yksi piirre, joka vaikeuttaa rauhallista keskustelua. Kaikilla osallistujilla on henkilökohtaista kokemusta lasten kasvatuksesta. Kokemuksen mukanaan tuoma käsitys esimerkiksi parhaasta tavasta hoitaa lasta on kuitenkin aina subjektiivista ja kyseisen henkilön elämäntilanteen ja ympäristön värittämä. Vaikka lapsia olisi kasvattanut useitakin, kyseessä on sarja anekdootteja. Itse kerätty data on huonoa. Oma lapsi on voinut nukkua täydellisen hyvin sen takia, että koko perhe nukkuu samassa sängyssä, jolloin unikoulua ei ole tarvittu. Toisaalta syy hyvään uneen on voinut olla melkein rajattomassa määrässä muitakin seikkoja. Halu löytää asioille syy on hyvin inhimillinen, ja kyllähän kuka tahansa vanhempi mieluusti ottaa ansion lapseen liittyvistä positiivisista asioista. Todellisuudessa yksittäisen lapsen tapauksessa on mahdotonta sanoa, mikä käytöksen piirre johtuu mistäkin.

Myös Noora Shinglerin blogaus perustuu kokemukseen yhden lapsen kanssa. Hyvä olisi tietty muistaa, ettei kaikkien lasten kanssa unikoulukaan välttämättä suju. Meillä unikoulua on pidetty molempien lasten kohdalla. Vanhemman lapsen kanssa nukkumaan oppiminen meni huomattavasti helpommin, nuoremman kanssa unikoulu saatiin onnistuneesti loppuun oikeastaan vasta kolmannella yrittämällä. Toisaalta ymmärrän hyvin Shinglerin innon unikoulun suositteluun. Kun on viikkoja tai kuukausia yrittänyt pärjätä lyhyillä ja repaleisilla unilla, keskeytyksettömän yöunen jälkeen tuntee itsensä uudestisyntyneeksi. 

Vaikeudet asettua toisten asemaan ovat paljon räikeämpiä unikoulun vastustajien puolella. Kiivaskaan väittely ei sinänsä ole välttämättä paha asia, mutta pienten lasten kasvatuksen kohdalla on muistettava, että kyseessä on useimmille vanhemmille hyvin raskas elämänvaihe. On helppo tunteisiin vedoten kauhistella nettikeskustelussa toisen tekemiä valintoja. Helppous ei kuitenkaan tee kommenteista yhtään vähemmän julmia. Vanhemmat ovat riittävän huolissaan omista kasvatusvalinnoistaan ilman syyllistävää keskusteluakin. Varsinkin huonosti nukkuvan lapsen vanhemmille soisin myötätuntoa ja ymmärrystä, en vaatimuksia ja arvostelua. 

Tässä vielä lopuksi upotettuna blogauksen jako, joiden kommentit saivat minut kirjoittamaan aiheesta. En ainakaan tähän hätään keksinyt oikein muuta tapaa linkittää juuri tuota kommenttiketjua.

Moni vauvaperhe kärsii unettomista öistä turhaan. Unikoulun myötä jopa meidän tunnin välein heräilevä poikamme oppi...
Posted by Kemikaalicocktail on Wednesday, June 10, 2015

Opettajan kesäloma - lupa kadehtia

Niille henkilöille, jotka eivät ole opettajia, mutta joilla sattuu olemaan opettajia runsaasti Facebook-kavereissaan, koulujen päättymispäivän tilapäivitykset saattavat aiheuttaa negatiivisia tunteita. Kun useamman kerran lukee hehkutusta kesäloman alkamisesta, saattaa tuntea pienen kateuden vihlaisun. Oma vuosiloma kalpenee opettajien kesäloman edessä, ja vääryyden tunne kaihertaa sisintä. Olen ehkä omilla päivityksilläni pahentanut tilannetta, ja nyt tunnen tarvetta auttaa. Haluan sanoa kaikille opettajien kesälomaa kadehtiville ihmisille, että te olette aivan oikeassa. Opettajan lomaa kannattaa kadehtia.

Ennen kuin pystyn jatkamaan lomasta kirjoittamista, on minun käsiteltävä eräs usein keskusteluissa esiintyvä virhe. Opettajan loman pituus ei ole kolme kuukautta. Tämä alkanut kesäloma omassa koulussani kestää noin kaksi kuukautta ja yhden viikon. Ehkä tuntuu saivartelulta tuohon seikkaan puuttua, esimerkiksi neljään viikkoon verrattuna tuo reilu kymmenen viikkoa tuntuu varmasti kutakuinkin yhtä poskettomalta kuin kolme kuukautta. Mutta juuri sen takia ei olekaan tarvetta liioitella loman pituutta. Kyllä kymmentäkin viikkoa on syytä kadehtia.

En aio tippaakaan puolustella loman pituutta. En vetoa raskaaseen työhön, koska en itse koe työtäni erityisen raskaaksi. Toki työpäivän jälkeen olen väsynyt, mutta en kehtaa väittää, että olisin niin paljon muissa ammateissa työskenteleviä väsyneempi, että sen takia pidempi loma olisi minulle välttämätön. En vähättele lomaa puhumalla siitä, kuinka monet opettajat käyvät kesäisin koulutuksissa tai suunnittelevat seuraavaa lukuvuotta. Koulun johto ei kumpaankaan pakota, rehtorin puhutteluun ei joudu, vaikka loma menisi tyystin lonkkaa vetäessä. Se että useat opettajat kouluttautuvat lomilla, kertoo mielestäni toisaalta siitä, että opettajat ovat monesti innostuneita omasta työstää, ja toisaalta siitä, että kymmenen viikon kesälomasta pystyy suhteellisen helposti lohkaisemaan viikon itsensä ammatilliseen kehittämiseen. 

Loman pituus on kiistaton tosiasia. Mielenkiintoisempi kysymys on, pitäisikö loman olla lyhyempi. Onko oikein, että toisilla on lomaa enemmän kuin toisilla? Tässä suhteessa loman pituus asettuu samaan asemaan eri ammateissa oleviin kadehdittaviin piirteisiin nähden. Asianajajalla on kova palkka, kirjailijan ajankäyttö on vapaata, lääkäriä arvostetaan, pappi saa olla mukana ihmisten elämän tärkeissä hetkissä. Pitkän loman lisäksi opettajan ammatissa on muitakin hyviä puolia, kokonaisuutena opettajan ammatti on mielestäni keskikadehdittava. Ehkä sen takia olen itse opettajan uran valinnut, tai ehkä olen sitä mieltä, koska olen opettajaksi päätynyt.

Oikeudenmukaisuus on haastava kysymys. Varmasti löytyy ammattiryhmiä, jotka voisivat olla kaikki asiat huomioon ottaen vähintääkin yhtä oikeutettuja kymmenen viikon lomaan. En usko, että palkkaus tai muutkaan etuudet ovat täydellisen oikeudenmukaisesti yhteiskunnassa jakautuneet. Enpä kyllä voi väittää myöskään, etten kokisi olevani palkkani ja lomani arvoinen. Harvassa taitavat olla ne ihmiset, jotka saavat mielestänsä liikaa palkkaa tai liian paljon palkallista lomaa. Ehkä koko postauksen yhteenvetona onkin se, että lomani kadehtiminen ei haittaa, kunhan siitä ei seuraa loman lyheneminen. 

Yksityisissä keskuteluissa opettajien kesken saamme vertaistukea sellaisten ongelmien kanssa
elämiseen, joihin emme valtaväestöltä välttämättä sympatiaa saa.