Sivut

lauantai 13. lokakuuta 2012

Pirkan Hölkkä, 33 kilometriä parhautta

Pilli viheltää merkiksi Valkeakosken Tehtaankentällä. Syke nousee lähtökäskyä odottaessa. Sitten starttipistoolin laukaus pamahtaa. Joukkueemme Pro Väinö lähtee matkaan noin 1800 muun kuntoilijan kanssa. Maali häämöttää Tampereella 33 km päässä.
Juokkue lähdössä. Aleksi Friman, minä,
Minna Takala ja Veli-Matti Ek.

Jo useampana vuotena olimme keskustelleet veljeni Aleksin kanssa Pirkan Hölkkään osallistumisesta. Olin aiemmin osallistunut tapahtumaan vuosina 2004, 2005 ja 2006. Noina vuosina en juurikaan saanut harjoiteltua ennen hölkkää, ja kahtena viimeisenä kertana juoksu oli niin tuskaista, että osallistumiset jäivät noihin kolmeen kertaan. Ehkä tähän vuoteen mennessä tuska oli riittävästi unohtunut, kun osallistuminen alkoi tuntua hyvältä idealta. Eräänä päivänä töistä pyöräillessä kollegani ja tukiryhmäni jäsenen Minna Takalan kanssa tuli puhetta osallistumisesta ja päätös oli valmis.

Paitojen selkäpuolen painatukset ja
iloinen ehdokas

Tukiryhmän porukasta kasasimme viiden hengen joukkueen. Yksi osallistujista joutui perumaan juoksun flunssan takia, lähtöalueen vesisateessa jännitimme lähtöä joukkue vihreissä paidoissa neljästään. Veli-Matti, Aleksi ja minä asetuimme edemmäs, Minna jäi hieman taaemmaksi. Olin kesän ja syksyn aikana käynyt juoksemassa yhteensä alle kymmenen kertaa, joten kovin ihmeellisiä aikatavoitteita en asettanut. Paras tulokseni aikaisemmista Hölkistä oli vähän alle kolme ja puoli tuntia. Minna ja Aleksi olivat ensimmäistä kertaa mukana, joten heidänkään tavoitteet eivät olleet kovin tarkkoja tai äärimmäisen kunnianhimoisia. Vellun ennätys matkalla on 3.01.51 viime vuodelta, mutta tänä vuonna hän oli jalkavaivojen takia omien sanojensa mukaan mukana retkeilymielellä.

Juoksu lähti mukavasti liikkeelle. Ensimmäiset kilometrit mentiin kolmestaan Veli-Matin ja Aleksin kanssa. Retkeilypuheistaan huolimatta Vellu piti porukan tahtia yllä, numerolapun lätkäiseminen rintaan vaikuttaa jännästi suunnitelmien toteuttamiseen. Tai ehkä toisilla on vain erilainen käsitys retkeilystä. Muutaman kilometrin jälkeen Aleksi katsoi viisaammaksi rauhoittaa omaa tahtiaan ja jatkoimme matkaa kahdestaan. Matkaa on sen verran, että varsinkin ensikertalaisena alku on syytä juosta riittävän hitaasti. Vellu seuraili vauhtiamme kilometritolppien ja kellon avulla. Välillä mentiin alle kuusi minuuttia per kilometri, välillä yli. Juoksu tuntui hyvältä ja samalla ehdittiin juttelemaan työpaikkojemme sisäilmaongelmat ja muutkin kuulumiset.

Vajaan kymmenen kilometrin kohdalla Minna sai meidät kiinni. Kuulemma pitkällä suoralla meidän paitamme painatuksineen olivat näkyneet edessä, mikä oli ollut hyvä kannustin vauhdin kiristämiselle. Kolmestaan jatkettiin juoksemista ja rupattelua. Vauhti kiihtyi huomaamatta vähän, mutta juoksu tuntui koko ajan hyvältä. Muutamat kilometrit puolen matkan kiven ympärillä olivat melkoista mutavelliä. Monin paikoin juoksu muuttui jonossa kävelemiseksi, nastallisia suunnistuskenkiä tuli ikävä. Vauhdin laskiessa pääsi toisaalta sykekin laskemaan. Rauhallisesti mentiin muistaen, että mutaisen polkupätkän jälkeen oli kuitenkin edessä vielä viitisentoista kilometriä matkaa parempikuntoista polkua ja tietä pitkin.

Tankkauspisteitä oli riittävän usein. Join pääasiassa vettä ja utheilujuomaa, parilla pysähdyksellä nappasin myös suolakurkkuja. Energiageeliä otin Rutajärvellä (11 km), Taivalpirtillä (19,4 km) ja Vormistossa (25,5 km). Tankkaus onnistui hyvin, missään vaiheessa ei hölskynyt mahassa eikä voimatkaan päässeet loppumaan. Vormiston huoltopisteelle asti porukkamme pysyi kasassa, siitä kohtaa päätin aloittaa loppukirin. Matkaa maaliin oli toki vielä melkein 8 kilometriä, mutta uskoin jaksavani loppumatkan reippaammalla vauhdilla.

 Askel oli kevyt ja tuntui mukavalta juosta vähän lennokkaammin. Hervannan mäissä alkoi porukkaa tulla selkä edellä vastaan. Vähän ennen 30 kilometrin merkkiä kysyin aikaa toiselta juoksijalta. 3 tuntia 18 minuuttia ja risat näytti kello, kolmen ja puolen tunnin alitus ei enää ollut realistinen tavoite. Siitä huolimatta kiristin tahtia vielä entisestään. Viimeisten kilometrien kuuluukin olla vähän tuskaisia, kolmen tunnin mukavan juoksun päälle vartin tuska ei ole kummoinen juttu. Loppusuoran ylämäessä meinasi kunto loppua, mutta painoin täysillä maalikujalle asti. Maaliin tullessa kello näytti 3.32.56. Viimeiseen kolmeen kilometriin meni aikaa siis noin 14 minuuttia. Ihan hyvä loppukiri.

Kymmenisen minuuttia ehdin maalissa fiilistellä, kun seuraavana joukkueestamme perille pääsi Minna. Muutama minuuttia myöhemmin Vellu ja heti perässä Aleksi ylittivät maaliviivan. Kaikki olivat tyytyväisiä. Maalialueella otettiin uusi ryhmäpotretti. Kolme ja puoli tuntia vesisateessa ja 33 km juoksua ovat vaatineet veronsa, mutta fiilis on hyvä. Hyvin sujunut juoksu saattaa houkutella osallistumaan ensi vuonnakin.
Maalissa hymyilyttää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti